There's more to life when we listen to our hearts

While we're young

and keep the faith

Everyday

From right now,

gonna use our voices and scream out loud
k

They say that you should follow

and chase down what you dream,

but if you get lost and lose yourself

what does is really mean?

oohh No matter where we're going,

oohh yeah it starts from where we are.

Tunnen oloni niin tyhjäksi. Tyttöystävän kanssa taas vaihteeksi tapeltiin, ei me muuta enään tehdäkkään, tapellaan ja tapellaan.

Kaikki lähti siitä että hän totesi että minun pitäisi lopettaa itsesäälissä rypeminen. Koska ilmaisin suurta pettymystä ja pahaa oloa koska olen fyysisesti sairas, minulla on reuma, joka ilmenee nytten silmissä, ja nytten oli havaittu selvä tulehtuminen nivelessä, joka sitten aiheutti sen että lääkitykseni muuttuu siihen että piikitän itseäni kerta viikkoon. Ja suuri riski että sairastun myöhemmin selkärankareumaan. Olin niin turhautunut tähän, surullinen ja harmissani. Tunnen itseni sairaaksi ja likaseksi, sairauteni on liannut minut, kokonaan. Tuohon sain kylmän kommentin "lopeta tuo. Ei se ketään auta" ja pian "lopeta toi itsesäälissä rypeminen". Tuntu kuin se olisi ollut potku vatsaan, ja kova sellainen. Niin typerä kommentti ihmiseltä joka ei ole elänyt vaikean sairauden rinnalla joka on pysyvä, mikä ei lähde ainoallakaan terapiakäynnillä! Tunnen itseni kauhean petetyksi ja rikotuksi. Hän aina sanoi että "minulle voit puhua kaikesta" ja kun puhun, niin vastaukset on tuotaluokkaa. Suututtaa ja harmittaa.

Oletko S koskaan ajatellut että minullakin saattaisi olla tunteet?

Tämä on juuri näitä että minun pitää kuunnella hänen murheitaan ja kun hän ei saanut kämppää, ei minulla ole oikeutta sanoa että avaappa silmäsi ja lopeta toi rypeminen itsesäälissä, ei sellainen tule kuuloonkaan. Minun pitää kuunnella. Sattuu aivan liikaa.

Aivan kun seisoisin pimeässä, sateessa yksin. Ei ketään rinnalla. Ei ketään joka ymmärtäisi ja tietäisi. Hapuilen otetta.

Kun kuulin maanantaina että niveleni on selvästi tulehtunut, tuntui että kaikki katoaa, kaikki. Pohja tippuu alta. Kun minulle ruutattiin nivelen kohdalle puuduttava voide ja suoja siihen päälle, tuntu että jalat pettää alta, ja verikoetarrat lyötii käsiin, "mene verikokeisiin". Monta putkea verta. Kun istuin lääkärin ovea vastapäätä olevilla tuoleilla yhdessä äitini kanssa mietin miksi juuri minä? Aikani odotettua hoitaja käveli lääkärin huoneeseen pitkän ruiskun ja neulan kanssa, tunsin suurta oksetusta. Minua pelotti toimenpide kauheasti. Kun se törkkäs sen neulan niveleeni tuntui julmettu kipu, mutta en osannut näyttää sitä. Lääkäri sanoi että minusta ei näy ulospäin mitään. Yllätys, se ei ollut uusi asia. Olisin halunnut kiljua tuskan ja kivun ulos, se repii, raapii, tukehduttaa minut. Välillä haluaisin heittää lääkkeet menemään ja huutaa että en ikinä niitä enään syö, mutta tiedän että se vain pahentaisi fysiikkaani. Se ei auttais mitään. Joudun vain tiputtelemaan kortisoni silmätippoja silmiini päivittäin. Vielä viidennellä luokalla olin terve, nytten omistan psyykkisiä sairauksia ja fyysisiä sairauksia, vieläkö lisää? Antaisivat jo minulle rauhan.

Kun katson ikkunasta ulos, tunnen että olen vanki omassa maailmassani. Toistan samaa säveltä edes takas, edes takas. Loppua ei näy. Pelkään että minusta tulee katkera ja paha. Julma ja ilkeä. Sitähän olen kuulemma jo, angstinen teini joka rypee itsesäälissä.

Melkeinpä kaikki purkautuu minulle kaikesta, kuinka ahdistaa ja vituttaa. Mutta jos minä totean että minuakin ahdistaa, vain murto-osa reagoi siihen kysymällä "Miksi?" muut vaan jatkaa omaa vuodatustaan, se sattuu. Huomaa että ihmisille on ihan sama mitä minä tunnen, turhauttavaa. No okei, en puhu, en kenellekkään. Saavat jauhaa vaan omiaan juttujansa, antaa palaa vaa.